Mä haluan olla se äiti joka ei ikimaailmassa lannista omia lapsiaan vaan antaa heidän toteuttaa itseään. Jossain vaiheessa olin todella nipo esimerkiksi siisteyden suhteen mutta oon vihdoinkin sisäistänyt sen että lapset eivät muista sitä oliko asunto siisti vai ei, he muistavat läsnäolon. Senpä takia olen opetellut jättämään imuroinnin tai astianpesukoneen tyhjennyksen siihen että he keksivät omaa tekemistä ja yritän heittäytyä kunnolla mukaan poikien juttuihin. Mikään ei ole siistimpää kuin kuunnella Oliverin syvällisiä pohdintoja tai opettaa Noelia kasaamaan palikoista tornin. Tämä ei tarkoita että meillä olisi mitenkään sotkunen koti, oon sen verran tiukkis että tykkään pitää sen perussiistinä.
Nykyään Noelin päiväuniaikana tehdään jotain yhdessä Oliverin kanssa. Piirretään, askarrellaan, pelataan tai höpötellään. Huomaan että jakamaton huomio tekee todella hyvää esikoisellemme joka ei sitä niin paljoa ole saanut sen jälkeen kun Noel syntyi. Käytiin kerran kahdestaan pyörälenkillä ja koska uudesta pyörästä on nopeasti tullut Oliverille yksi tärkeimmistä esineistä, aion ottaa siitä viikottaisen tavan että jompikumpi vanhemmista lähtee illalla Oliverin kanssa ulos ihan vaan kahdestaan kun toinen taas antaa kaiken ajan Noelille. Syksyllä Oliverin kerhon alkaessa mulla on Noelin kanssa pari kertaa viikossa aikaa tehdä jotain kivaa!
Mä hermostun myös helposti ja olenkin työstänyt sitä nyt entistä enemmän ja kiinnitän huomiota siihen etten hermostu turhasta tai liian nopeasti. Hermostumisella en nimittäin saa mitään muuta aikaan kuin pahan mielen kaikille. Yritän muistaa että lapset ovat lapsia ja kova volumetaso sekä juokseminen sisällä kuuluvat lapsuuteen, samalla tavalla kuin maitolasien kaatumiset, asioiden rikki meneminen sekä itkupotkuraivarit. Toki mä olen vain ihminen ja välillä tulee korotettua ääntä mutta sekin kuuluu musta arkeen, lasten kuuluu kuitenkin oppia että missä kohtaa menee raja.
Näin kahden lapsen äitinä voin kertoa että jotenkin tämä on helpompaa kuin yhden kanssa. Tietenkin tästäkin löytyy omat haasteensa mutta meidän arki toimii mutkattomasti ja oikeella asenteella pääsee pitkälle. Yritän etten valita turhasta ja vaikka huonosti nukutut yöt verottavat niin koitan muistaa että tämä on vain väliaikaista, en halua että mun oma väsymys pilaa mun lasteni päivän.
Mä olen äiti joka kertoo että rakastaa, halaa, pussaa ja puhaltaa pipin pois. Äiti joka joka ilta lukee iltasadun ja paijaa esikoisen uneen. Äiti joka niin mielellään pitäisi kuopusta vauvamaisesti sylissä. Äiti joka iltaisin salaa itkee sitä että eräänä päivänä poikani ovat jo isoja ja joutuvat kohtaamaan julman maailman. Äiti joka tekee ruokaa ja ottaa mielellään pojat ruoanlaittoon mukaan. Äiti jonka sydän jättää lyönnin välistä kun lapselle meinaa tapahtua jotain. Äiti joka kyynelehtii kun lapsi tekee jotain uutta. Äiti joka tekee virheitä ja pyytää niitä anteeksi. Äiti joka raahaa kaikki pehmoeläimet olohuoneen matolle ja pyörii niissä lastensa kanssa. Äiti joka tarvitsee myös omaa aikaa. Äiti jota sattuu jos omaa lasta sattuu. Äiti joka haluaisi suojella omia lapsiaan ihan kaikelta. Äiti joka rakastaa omia lapsiaan niin paljon etteivät sanat riitä sen kertomiseen. Äiti joka ei tosissaan tiedä mitään parempaa kuin äitinä oleminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti