Neuvolalääkäri

Tänään käytiin minimiehen kanssa neuvolassa. Ensiksi neuvolatäti mittasi painon ja pituuden, painoa on tullut paljon, nyt painetaan jo 4020grammaa ja pituutta löytyy 52,5cm. Kahdessa viikossa poitsulla on siis kertynyt painoa jo yli puoli kiloa! Lääkäri tarkasti myös kaiken minkä halusi eikä mitään tavallisuudesta poikkeavaa ilmennyt.

Meidän päivää vaille kuusiviikkoinen vauva on jo hurjan sosiaalinen. Hymyjäkin on alkanut tulemaan, ja ei oikeasti ole mitään palkitsevampaa kuin ihka ensimmäiset vauvan hymyt! Eihän siinä voi muuta kuin itsekin hymyillä kun toinen on vallan mainiolla tuulella! Jotain rytmin kaltaista alkaa myös syntyä. Aika paljon samoihin aikoihin herätään syömään, ja samat ajat ollaan myös hereillä, eniten aamupäivällä sekä illalla.

Tänään mulla itselläni on vielä luvassa ristiäiskutsujen askartelua, nekin pitäisi huomenna saada postiin jotta varmasti ehtii ajoissa. Ei muuta kuin väkertämään, kivaa tiistaita kaikille!

Vanhemmuuden yllärit

Mähän olen äitinä vielä täysin amatööri, vähän päälle kuukauden olen saanut hoivata meidän pienokaista parhaani mukaan, ja mä koen kyllä ainakin tällä hetkellä olevani hyvä siinä! Meidän vauva on tyytyväisen oloinen, nukkuu yöt yllättävän hyvin sekä jaksaa seurustella päivisin montakin tuntia putkeen.
Mulla ei konkreettisesti ollut hajuakaan siitä mitä kaikkea vanhemmuus pitää sisällään. Lähipiiristä ei löydy montaa ystävää kenellä itsellään olisi lapsia, ja mun käsitys vanhemmuudesta, ainakin ekoista kuukausista, oli pitkälti sellainen että parisuhteelle ei jää aikaa ja vauva huutaa öisin niin ettei saa nukuttua. Siksi mä olenkin hyvinkin yllättynyt siitä mitä kaikkea vanhemmuus tuo tullessaan, jo näin ensimmäisen kuukauden aikanakin!

16.8 meidän minimies täytti kuukauden. Kuitenkin musta tuntuu kuin meidän pikku vauva olisi ollut meillä jo ikuisuuden, niin luonnolliselta pikkuisen läsnäolo tuntuu. Mä en ole ikinä ennen uskonut lauseeseen "rakkautta ensisilmäyksellä" mutta oman lapsen kohdalla se on kyllä totisinta totta!

Menettämisen pelko on myös jotain aivan järkyttävää. Toki silloin kun olin raskaana pelkäsin myös että jotain sattuu, mutta nyt kun poitsu on ulkona kylmässä maailmassa, mä murehdin entistä enemmän. Kun pikkunen nukkuu, on välillä pakko mennä tarkistamaan että kai poitsu vielä hengittää, ja Jonde tekee tätä samaa. Koska vauva on niin pieni eikä pysty sanomaan jos jotain on vialla, muuta kuin itkulla, on jollain tavalla pakko katsoa että kai kaikki varmasti on hyvin.

"Musta ei tule sellaista äitiä kuka osaa puhua vain vauvastaan"-käsite on mulle hyvin tuttu. Näin ajattelin vielä raskaana ollessanikin, mutta huhheijaa, yhtäkkiä mä olenkin se rasittava äiti joka puhuu oman lapsen kakasta ja kuinka hienosti vauva jo osaa heiluttaa kättään. Koska vauvamme tosiaan tällä hetkellä vie kaiken ajan, en kai mä nyt osaa muusta puhuakaan? Päivät menee periaatteella "eat, sleep, poop" ja mä menen sen mukaan. Kaikki on kuitenkin myös vieläkin uutta ja jännää ja jokainen ilme minkä meidän minimies tekee saa mun sydämen pakahtumaan ilosta, niin söpö se vaan on!

Vaikka välillä väsyttääkin jos poitsu ei suostu yöllä nukkumaan, tai mikään ei tunnu olevan hyvin ja känistään koko päivä, niin onhan tää kuitenkin huikeeta! Mä en malta odottaa mitä kaikkea tulevat vuodet tuo tullessaan!

Synnytyskertomus

Mä olen jotenkin pitkittänyt tän postauksen kirjoittamista, tiedä sitten miksi. Nyt kuitenkin kun synnytyksestä on jo kuukausi(tarkalleen ottaen huomenna), ajattelin rustata jonkinlaisen kertomuksen siitä, miten meidän pikku murunen saapui maailmaan.

16.7 heräsin aamukuudelta kipeisiin supistuksiin. Mua oli supistanut jo koko edellisen päivän, mutta supistukset olivat tulleet sen verran epäsäännöllisesti eikä niin kivuliaina joten ajattelin että ei se synnytys vielä kuitenkaan ole alkanut. Herättyäni en enää saanut unta ja aamukahvin juotuani lähdin koiran kanssa lenkille. Törmäsin naapurustossa asuvaan henkilöön ja sanoin hänellekkin että saattaa olla että lähipäivinä on lähtö sairaalaan, sen verran usein supistuksia kuitenkin tuli.

Kymmenen aikaan alkoi jo olemaan tuskallista, supistuksia tuli nyt noin 5-7 minuutin välein ja jouduin nojailemaan aina jotain vasten kun kipu alkoi olemaan niin kova. Soitin synnytys sairaalaan ja sieltä neuvoivat että kun en oikeasti enää kestä ilman kivunlievitystä niin pitäisi lähteä sairaalaan. Kysyin josko siskoni voisi tulla koiravahdiksi varmuuden vuoksi sillä en vieläkään uskonut että synnytys tosiaan olisi käynnissä, ja olin aika varma että lähettäisivät sairaalasta kotiin takaisin.
Parin tunnin tuskailun jälkeen lähdinkin taksilla sairaalaan, ilmoitin Jondelle että nyt tuli lähtö, ja kello yhdeltä olinkin jo sairaalassa. Mut laitettiin käyrille puoleksi tunniksi ja se paikoillaan makoileminen oli hyvin tuskallista, supistukset polttivat koko alaselkää ja säteili reisiä myöten, onneksi Jonde oli tässä vaiheessa itse ehtinyt paikalle, yksin olisin varmaan tullut hulluksi.

Noin kahden maissa lääkäri tutki onko tilanne edistynyt miten ja kohdunsuu olikin auki 4cm. Mut määrättiin kävelemään vähäksi aikaa jotta lapsivesi menisi, ja me sitten käveltiin noin puoli tuntia Jonden kanssa. Tämän jälkeen päästiin huoneeseen missä oli määrä synnyttää. Mä lilluin kylvyssä jonkin aikaa, ja se auttoikin supistuksiin huomattavan paljon. Sen jälkeen mut laitettiin uudestaan käyrille, ja kun aloin valittamaan että en kestä ilman mitään kivunlievitystä, tutki lääkäri uudestaan ja totesi että ollaan jo 6cm auki. Siitä meni ehkä vartti niin lapsivedet menivät(kello 16:15) jonka jälkeen supistukset tulivatkin voimakkaampina kuin ikinä. Mä muistan vaan että anelin jotain kivunlievitystä nopeasti ja tuntui että taju lähtee aina kun tuli uusi supistus, tässä vaiheessa supistuksien välikin oli melkein olematon.

Epiduraali annettiin kiireellisenä, ja voin sanoa että ei ollut helppoa olla paikoillaan kun sitä laitettiin, niin kivuliailta supistukset tuntuivat. Sitten huomattiinkin että olen kokonaan 10cm auki jolloin lääkäri antoi luvan ponnistaa jokaisella supistuksella. Ponnistusvaihe alkoi kello 17:20, muistan vain ajatelleeni ääneen etten pysty enää ponnistamaan. Pojan syke aleni jossain vaiheessa huomattavasti ja sen takia väliliha jouduttiin leikkaamaan jotta poika tulisi nopeammin ulos, napanuora oli kiertynyt kaulan ja vartalon ympärille. Jollain ihmeen konstilla poju suostui tulemaan ulos kello 17:32. Pieni ihmeemme oli nyt syntynyt ja sitä tunnetta kun sain pienen nyytin ensi kertaa syliin ei voi sanoin kuvailla. Molemmat vuodatettiin Jonden kanssa kyyneleitä ja tuijotettiin meidän 2700grammaa täyttä rakkautta olevaa kääröä.

Vaikka se on kliseisesti sanottu niin totean sen silti: vaikka synnytys on kamalinta kipua mitä olen joutunut kokemaan, on se samalla ihaninta, sillä palkinto on oikeasti miljoona kertaa parempi kuin voi kuvitella <3

Ensimmäinen kuva jonka otin minimiehestä <3

Neuvolaa sun muuta

Tänään meillä oli ensimmäinen neuvolakäynti Espoossa. Poitsu kasvaa hyvin, pituutta oli tullut runsaat kuusi senttiä sitten syntymän, eli nyt siis 52cm, ja paino oli 3495grammaa. Painoa kuullemma oli tullut kuitenkin käyrien mukaan liian vähän mutta neuvolatäti sanoi sen johtuvan siitä että pituutta on tullut sen verran runsaasti, eli ei kuullemma huolen häivää, nyt yritetään pidentää aikaa ruokailuiden välissä jotta pikkumies söisi kerralla enemmän. Muutenkin kaikki oli kuten pitääkin, jäbä nostelee päätään kun laittaa mahalteen hengailemaan aivan kuten kuuluukin ja muutenkin on tyytyväinen bebe. Äsken meidän pikkuvauva muuten kääntyi mahalta selälteen, tiedän toki että tässä iässä vielä pää vie mennessään mutta on se jotenkin silti huikeaa että joka päivä huomataan jotakin uutta!

Mä yritän kovasti bongata hymyntapaista pikkumieheltä. Unissaan kyllä hymyjä saattaa pilkahdella mutta enää en ole varma ovatko kaikki hymyt vahingollisia sillä pari kertaa silmät ovat olleet auki, ja kun sanon jotain ja hymyilen samalla niin siihen on vastattu nopealla hymyntapaisella. Silti en jotenkin jaksa uskoa että meidän vauva vielä ymmärtäisi hymyn merkitystä, niin harvoin kuitenkin on silmät auki hymyileminen saavutettu ja eihän meidän pikkuinen ole edes kuukauden vanhaa, siihen on vielä runsaat kolme päivää!

Tänään myös kuljettiin julkisilla vaunujen kanssa ensimmäistä kertaa. Mä en tiedä minkä takia olen kammonnut bussilla kulkemista pikkuisen kanssa niin paljon, poika oli kuin pieni enkeli. Toki ollaan käyty vaunuilemassa ulkona mutta eihän se ole sama asia. Kiltisti meidän pikkuinen kuitenkin nukkui niin kauan kun vaunuissa oli, tosin en vieläkään suosi bussilla kulkemista vaunujen kanssa, kaikki kuskit tuntuivat ajavan kuin mitkäkin höyrypäät ja viis veisasivat siitä että kyydissä on muitakin kuin istuvia ihmisiä.

Nyt jatkan pikkuisen ja Jonden kanssa touhuamista, ihanaa keskiviikkoa kaikille!

Kiire on huono tekosyy?

Olen laiminlyönyt blogini aivan totaalisesti ja nytpä olisi tarkoitus herätellä se uudestaan henkiin. Aikomukseni ei missään vaiheessa ole ollut tarkoitus jättää postaamatta mutta viimeiset viikot ovat vetäneet minut aivan totaalisen loppuun minkä takia en ole blogia viitsinyt sen enempää stressata. En tiennytkään että kahteen viikkoon voi mahtua näin paljon kiirettä. Toki pikkumiehen hoitaminen vie kaiken ajan mutta siihen päälle hoidettiin kiireellinen muutto(saatiin espoosta vihdoin ja viimein kauan kaivattu isompi asunto) sekä jouduttiin kokemaan pikkumiehen kanssa pelottavia hetkiä sairaalassa, onneksi kuitenkin kaikki on nyt hyvin eikä pojalla ole hätäpäivää!

No mutta, miten meillä menee noin yleisesti ottaen? Hyvin mutta väsyneesti. Jonde käy päivisin töissä joten olen päivät yksin minimiehen kanssa. Musta tuntuu että jäbä on jollain lailla isäkorea, äidille on kiva kiukutella ja känistä mutta heti kun isämies saapuu kotiin on vauva tyytyväinen kuin mikä, käninä on tiessään. Poitsu on myös saanut toivottua painoa, eilen meillä oli neuvola-aika ja poika painaakin nyt 3160 grammaa! Muutenkin kaikki näytti hyvältä.

Kaikki tuntuu vieläkin hyvin uudelta ja jännältä vauvan kanssa. Joka kerta kun vauva rupeaa itkemään olen vieläkin vähän pihalla että mikä on hätänä. Turhia meidän minimies ei kyllä kitise, enimmäkseen käninä johtuu nälästä tai jos masussa on ilmaa. Väsymystä vastaan taistellaan aina välillä ja sehän on sitä suurinta hupia, ainakin öisin. Mitään selkeetä rutiinia ei vielä tietenkään ole, mutta pikkuhiljaa yritetään vauvalle opettaa mikä on yö ja mikä päivä, öisin ei jäädä höpöttelemään eikä turhia vaihdella vaippaa. Pojalle kuitenkin taitaa vieläkin päivä olla yö ja toisinpäin, mutta eiköhän se ajan myötä tule hänelle tutuksi.

Yritän nyt pitää postaustahdin tiuhempana ja kertoilla elämän kulusta minimiehen(ja tietty ison miehen) kanssa. Tästäkin postauksesta tuli nyt tällainen paluu blogielämään tyyppinen, elikkä hiukka sekava mutta eiköhän se tästä. Nyt menenkin taas tuijottelemaan meidän söpöä bebeä joka huomenna onkin jo huimat kolme viikkoa vanha(!), ihanaa tiistaita kaikille!