Kun äiti sairastaa

Mulle iski eilen illalla joku ihan ihmeellinen tauti. Yö meni todella huonosti nukkuen, oli kylmä ja kuuma, nyt kurkku tuntuu juustoraastimelta, pää tuntuu kiveltä, aamulla halailin vessanpönttöä ja kylmä hiki ei ota loppuakseen. Onneksi Oliver päätti tänään olla maailman parhaalla tuulella joten oli helppoa hoitaa vauva kun Jonde oli töissä. Vaipanvaihto tuntui siltä kuin olisi juossut maratoonin ja vauvan kantaminen tuntui pari tuntiselta kahvakuula treeniltä. Huhhuh sanon minä.

Me vietettiin Oliverin kanssa melkein koko päivä sängyllä sillä ihan oikeasti aina ei vain pysty. Raahasin sänkyyn mahdollisimman paljon leluja ja kirjoja jotta vauvamme jaksaisi olla siinä kanssani, harjoiteltiin istumista sekä konttaamista ja sain onneksi kuunnella lapsemme hersyvää naurua kiukuttelun sijaan.

Onneksi Jonde tuli jo kotiin töistä ja lähti nyt Oliverin kanssa kauppaan jotta saan levättyä, on mulla vaan niin perheelleen omistautunut mies. Mulla tulee aina huono omatunto jos en jaksa lapseni kanssa vipeltää pitkin lattioita, onneksi tällaiset makoilu päivät ovat harvassa ja Oliver näyttää ihan yhtä tyytyväiseltä, leikki sitten lattialla tai sängyllä. Eiköhän se huomion antaminen tuon ikäiselle vauvalle ole kuitenkin tärkeintä.

Nyt mä tosiaan jatkan lepoa Gilmoren tyttöjen parissa, toivottavasti tämä olo menee pian ohitse ja pääsisin taas normaaliin menoon, kivaa tiistaita!

Leluja kaikkialla

Leluja siellä ja leluja täällä. Niitä löytyy mun mielestä kaikkialta. Sohvan alta löytyi nalle. Sängyn alta seepra. Ruokapöydältä kissahelistin. Lampusta ampiainen. Jääkaapista purulelu. Konetuolilta lohikäärme. Koiran suusta pehmoinen nukke. Koirakin leikki lelua koska ne valtaavat asunnon. Mä en muista missä vaiheessa nämä kaikki lelut päätyivät meille kotiin? Tuli joululahjaksi, syntymälahjaksi, ostin itse, saatiin kaverilta, saatiin naapurilta ja tietenkin mun vanhempieni koiralta. Mä kun vielä sanoin vähän ennen vauvan syntymää että eihän meillä ole mitään leluja millä poikamme leikkisi.

Oliverin lempilelua mä en osaa tällä hetkellä nimetä sillä se näyttää vaihtelevan päivittäin. Välillä kirahvi, välillä seepra, välillä nalle, välillä lohikäärme, välillä äidin hiukset, välillä äidin koru, välillä kummipoikani korva, välillä isän sänki ja aina kelpaa tietysti pilttipurkin kansi. Ota nyt siitä sitten selvää että mikäköhän näistä olisi se kaikkein hauskin meidän beben mielestä.

Kohta mä pakenen mun vanhemmille hetkeksi kaikkia näitä ihania leluja, tosin sieltäkin löytyy nykyään leluja vaikka muille jakaa. Ehkä siellä vältyn kuitenkin astumasta lelujen päälle, toivon mukaan.

Oma huone

Meillä oli Oliver viime yön hoidossa Jonden vanhemmilla ja Bambi mun vanhemmilla sillä vietettiin ystävänpäivä hohto minigolffaamassa, joten mä päätin että tänään annetaan Oliverille oma huone. Alettiin tänään aamulla ilman sen suurempia suunnitelmia tekemättä vaihtamaan järjestystä kotona. Päänvaivaa tuotti meidän leveä sänkymme mutta saatiin kuin saatiin se loppujen lopuksi olohuoneeseen ilman että se näyttää totaalisen tyhmältä. Vaikka neliöt tuntuvat loppuvan kesken, on mun mielestä mukavampi että pojalla on oma huone ja me taas nukutaan olohuoneessa, vaikka olohuoneemme sitten rikkoisikin sisustuksen käsikirjaa, sitten kun on sen aika niin muutetaan kolmioon. Oliverin omasta huoneesta tuli mielestäni todella kiva, sinne tosin voisi hommata vielä maton sekä muutaman hyllyn mutta ei vielä ole mikään kiire, kaikki aikanaan. Nyt jäbä nukkuu sikeästi omassa huoneessaan, iso poika!

Nyt me vältetään myös se että Oliver herää kun tullaan itse nukkumaan, näin me taataan pojallemme rikkomaton yörauha. Vähän ehkä jännittää että kuinka yö sujuu omassa huoneessa, tosin poikamme on hyvä nukkumaan lukuunottamatta muutamaa poikkeusta, joten eiköhän tämä tästä. Mukavaa sunnuntai-iltaa!

Omaa aikaa, hyi mua!

Mä olen äiti joka kaipaa myös ihan omaa aikaa. Ilman miestä sekä lasta. Kuullostaa tylyltä mutta niin se vaan on, eikä se todellakaan tarkoita ettenkö rakastaisi miestäni ja lastani yli kaiken. Rakastan sitä muutamaa tuntia kun saan vain löhötä sohvalla, katsoa sellaista sarjaa mistä Jonde ei välitä ilman että mietin koskakohan se vauva herää. Mä saan olla järjettömän onnellinen miehestä joka suo mulle omaa aikaa ilomielin, nyt Jonde otti Oliverin mukaan veljelleen jotta saisin nollata aivoni tuijottamalla Gilmore girlsiä, ah!

Silloin jos jään kotiin täysin yksin tulee mulla myös pakottava tarve siivota. Ennen kuin rojahdan sohvalle pitää kodin olla puhdas, pyykit pesty sekä astiat laitettu koneeseen. Vasta sen jälkeen voin kunnolla huoahtaa. En tiedä miksi, mutta jos en siivoa ennen lepoa tulee mulla mielettömän huono omatunto, sillä jäinhän kotiin ilman vauvaa, mikä se semmonen avovaimo on jos vain ja ainoastaan laiskottelisin sinä aikana. En tosiaankaan tiedä mistä olen tällaisen päähänpiston saanu, ehkä se on vain joku mun outo äiti juttu, tosin en taida olla yksin tämän ajatuksen kanssa.

Kuten siis sanottu, olen tällä hetkellä yksin kotona joten laitan pyykit kuivumaan, imurin pauhaamaan, jonka jälkeen otan lautasellisen makaroonilaatikkoa, lasillisen pepsiä ja hautaudun sohvan uumeniin siksi asti että iso- sekä pikkumieheni saapuvat kotiin, mikään ei ole parempaa kun nähdä taas oma lapsi kun on hyvin levännyt, pus!

"Kiireinen" viikko

Musta tuntuu että ollaan touhuttu Oliverin kanssa paljon kaikkea tällä viikolla, ja muutenkin olen itse liikkunut enemmän paikasta toiseen. Maanantaina kokeilin ensimmäistä kertaa pilatesta ja itse asiassa yllätyksekseni pidin siitä aika lailla, mukavan rauhallista mutta silti tarpeeksi haastavaa. Kävimme maanantaina myös Jonden äidin kanssa ostamassa muutamia uusia ihania vaatteita Oliverille.

Tiistaina siivottiin, vaihdettiin lakanoita ja vietettiin aikaa ihan vain perheen kesken. Harjoiteltiin istumista sekä ryömimistä, tosin ryömiminen junnaa paikoillaan mikä johtaa kiukkukohtaukseen, onneksi jomman kumman syli auttaa aina pahimpaan.

Keskiviikkona käytiin vanhempi-vauva jumpassa ja taas kerran se osottautui mitä parhaimmaksi aktiviteetiksi. Siitä jatkettiin kävellen mun vanhemmille kahville äitini sekä sikoni kanssa. Oliver näytti taas uusia taitoja mummilleen ja leikki mun ja siskojeni vanhoilla leluilla. Loppupäivä meni Oliverin kanssa leikkiessä kun Jonde oli tappoflunssassa.

Torstaina käytiin kaverini kanssa Helsingissä kahvilla ja uskaltauduin vihdoinkin ottamaan Oliverin mukaan. Reissu meni kuin unelma, koko matkan sinne Oliver nukkui vaunuissa, heräsi kun päästiin istumaan ja oli ihanan pirteänä syöttötuolissa, katseli ohikulkijoita naureskellen ja yritti repiä ystävääni hiuksista. Takaisin mentäessä Oliver kiukutteli hetken mutta se johtui puhtaasti siitä että vauva paralla tuli kuuma kun haalari piti laittaa takaisin päälle. Olen kuitenkin hyvin ylpeä bebstämme joka niin hienosti jaksaa istua ja kuunnella aikuisten juttuja.

Tänään kävin siskoni kanssa pelaamassa sulkista josta jatkoin matkaani moikkamaan kummipoikaani ja Jemppua. Teki hyvää istua, juoda kahvia ja naureskella vanhoille videoille ilman että tarvitsi huolehtia vauvasta, Jonde sai viettää laatuaikaa poikansa kanssa. Kaapokin oppii uusia sanoja koko ajan ja luonnetta siltä pikkupojalta ei kyllä puutu, iihanan menevä poitsu, saan olla ylpeä kummilaposestani! Muutenkin mulla jäi todella kotoisa fiilis tänpäiväisestä vierailusta ja saman tien kun sieltä lähdin mulla jäi ikävä Jemppua ja Kaapoa, ihmeen nostalginen olo. Onneksi ensi maanantaina taas nähdään!

Nyt jatkan sosialisoimista kun meillä on kaveri kylässä, mukavaa viikonloppua joka iikalle!

P.s. Tämä oli mun 100 postaus, taputukset sille!

Vauvanihan on "oikea lapsi"

Meidän puolvuotias napero on mitä sulosin ja vallottavin vauva, ei kyllä löydy yhtäkään tylsää hetkeä. Miten voikaan ihminen ihmetellä omaa lastaan näin paljon, tuntuu että koko ajan Oliver kehittyy ihan huimasti ja mun tekisi mieli hehkuttaa koko ajan kaikille että miten ihana lapsi meillä on. Tietty vieläkin löytyy hetkiä jolloin voisin repiä hiukset päästä koska en tiedä mitä Oliver kiukuttelee mutta pääsääntöisesti vauvamme on aurinkoinen ja nauravainen. Musta tuntuu että on vain ajan kysymys koska Oliver alkaa ryömimään, peppu nousee kattoa kohden mutta pää jää aina jumittamaan eteen eikä jäbä tajua että sitä pitää nostaa jotta pääsee eteenpäin, silloin myös alkaa kiukutteleminen joka loppuu vasta kun mukula saa maissinaksun käteen.

Istuminenkin alkaa sujumaan jo jonkin lailla. Ainoastaan sivuille kaadutaan eikä Oliverin refleksit ole sen verta nopeat vielä että osaisi ottaa vastaan ennen kuin pää osuu maahan mutta pari sekuntia osataan jo istua itse ja varsinkin eteenpäin nojatessa istuminen sujuu mutkattomasti.

Ensimmäinen hammaskin on tulossa hyvää vauhtia. Ikenessä näkyy reiäntapainen aukko ja hammas tuntuu selvästi jos Oliver puree, kuolaaminenkin on ihan tsunamin kaltaista eikä sille näy loppua, onneksi se kuitenkin on vain kuolaa. Hammas aiheuttaa hiukan unettomia öitä mutta sekin näyttää jo helpottavan, enää tarvitsee herätä vain kerran yössä sen tunnin välein heräilemisen sijaan.

Nykyään jokeltelukin on noussut uudelle tasolle, kuullostaa välillä kuin nassikka sanoisi jopa sanan tapaisia ääntelyitä kuten jeij, taatto, eioo, joo. Joka kerta kun joku konsonantti ilmestyy mukaan jokelteluun olen ihan puulla päähän lyöty että joko osataan jo näin pajon. Olen tyhmänä hokenut sanaa äiti Oliverille joka vastaa sanomalla äääiii tai vain ää tai joskus jopa saan vastaukseksi innostuneen kiljaisun. Oliver myös kokeilee omaa ääntään paljon, kiljuu innosta, kiljuu komentaessaan, huutaa innosta ja huutaa surusta, aikamoinen äänitorvi.

Välillä sitä äitinä hämmentyy kuinka paljon lapsella on opittavaa ja kuinka nopeesti vauva kasvaa "oikeaksi" lapseksi joka osaa tehdä melkeinpä mitä vain, tällä hetkellä mulla ei ainakaan ole yhtään ikävä sitä vauva-aikaa sillä musta on ihanaa kun lapsi jo tajuu jostain jotain ja voin yhä enemmän konkreettisesti tehdä asioita lapseni kanssa kuten juuri vauvajumppa, jutteleminen niin että lapsi jopa vastaa ääntelemällä, leluilla "leikkiminen" sekä kaikkea muuta. Ai että mä rakastan tätä vaihetta!