Haaste

Kiitos Julia haasteesta! Tämän voi tehdä just niin moni ihminen kuin haluaa mutta vastaan nyt mulle annettuihin kysymyksiin ja voitte vastata näihin samoihin koska tällä hetkellä mun aivokapasiteetti ei riitä uusien kysymyksien keksimiseen, pahoittelen.

1. Lempibändi/artisti?
Vaikeeta valita ainoastaan yksi lemppareista joten listaan ne ikisuosikit; Mikidi & Gaiaf sekä Woodie ja yksi tämän hetken lemppareista Tove Lo.

2. Jos voisit matkustaa mihin tahansa, minne lähtisit ja miksi?
Malesia. Siellä on äärettömän kaunista ja jos paikan valitsee oikein ei joudu myöskään pahan turistiryysän kohteeksi. En tiedä mikä siinä maassa kiehtoo, mutta kiehtoopahan kuitenkin.

3. Harrastuksesi?
Ohjatuilla tunneilla käyminen. Tällä hetkellä suosikkini on spinning, ennen vihasin sitä yli kaiken mutta olen löytänyt siitä jotain niin energiaa tuovaa voimaa etten ehkä kestä.

4. Lempiruoka?
Herkkusienilasagne. Nam.

5. Luotatko helposti ihmisiin?
Enpä oikeestaan. Kestää aika kauan ennen kuin luotan täysin johonkuhun.

6. Mikä on lempivuodenaikasi ja miksi?
Syksy. Ei ole liian kylmä eikä liian kuuma ja rakastan kun luonto muuttaa väriä.

7. Missä haluaisit olla juuri nyt? Miksi?
Täällä missä olen nytkin, kotona perheeni kanssa. Tai no voisin mä olla myös kiertämässä Yhdysvaltoja, ei sekään olisi hassumpaa.

8. Mitä toivot tulevaisuudeltasi?
Toivon että saadaan elää huoleton elämä, minä sairaanhoitajana, lapsi tyytyväisenä ja koko perhe kasassa.

9. Onko sinulla haaveammattia?
On toki, sairaanhoitaja. Sellainen epärealistinen olisi aivokirurgi.

10. Onko sinulla lemmikkejä? Jos, niin mitä?
On toki, Bambi. Maailman kiltein ja levottomin koira.

11. Onko sinulla sisaruksia?
Löytyy sekä iso- että pikkusisko. Molemmat ihan huippuja!

Esiuhma vaiko ei?

Oliver on kohta yksi vuotias. Nytkö se esiuhma alkaa nostaa päätään vai onko tämä nyt vain mukamas sitä omaa tahtoa? Onko muillakin tällaisia päiviä?

"Oliver älä revi sähköjohtoja". Nostan pojan pois kyseisestä paikasta.

Vastaus; WÄÄÄÄ

"Pitää syödä jotta susta tulee iso poika, vielä kolme lusikallista".

Vastaus: WÄÄÄÄÄÄ

"Tulehan pois sieltä tiskikoneesta kun se keikahtaa muuten". Nostan pojan pois tiskikoneen luota.

Vastaus: ÄÄÄÄÄ

"Ei saa repiä Bambia korvasta, Bambia sattuu". Irrotan käden korvasta.

Vastaus: BYÄÄÄÄÄÄ

"Oliver nyt pitää nukkua eikä nousta seisomaan, susta tulee muuten kiukkunen". Lasken pojan takas alas.

Vastaus: WÄÄÄHHÄÄÄÄBYÄÄ

"Ei saa tunkea sormia pistorasiaan, tulee pipi".

Vastaus: BLÄÄÄÄÄÄ

"Älä revi mokkulaa pois tietokoneesta".

Vastaus: 15 minuutin pituinen itkuserenadi.

Huh. Lapsi kiipeää kaikkialle, koko ajan ja tämä on vasta alkua.

Äidin vapaapäivä

Jonden äiti tuli tänään aamukymmeneltä hakemaan Oliverin päiväksi heille joten mä olin siis yksin Bambin kanssa siihen asti kunnes Jonde tuli töistä kotiin.

Aloitin aamuni käymällä kaupassa ostamassa arkisia asioita mitkä ovat unohtuneet kauppareissuilla. Kotiin tultuani istuin koneella hetken popittaen itsekseni kaikenlaista musiikkia, blogeja rauhassa lukien sekä batterya juoden. Aikani istuessa lähdin Bambin kanssa pitkälle lenkille, oli ihanaa kävellä rauhassa, ainoat vastaantulijat olivat kaksi muuta koiranulkoiluttajaa, muuten tiet ammottivat tyhjyyttä. Löysin myös uusia metsäreittejä jota aion hyödyntää tulevaisuudessakin.

Lenkin jälkeen linnottauduin sängylle aamiaisen kera katselemaan tämän hetkistä lempparisarjaani; make it or break it. Sarjan teinimäisyydestä huolimatta olen armottoman koukussa, muutama ilta on venähtänyt pikkutunneille asti kun on ollut pakko katsoa "vain yksi" jakso lisää.
Ehdin myös napsia itsestäni mitä noloimpia selfieitä ennen kuin Jonde tuli kotiin töistä. Juotiin kahvit ja käytiin saunassa ilman mitään kiirettä. Pian sen jälkeen Oliver tuotiinkin jo kotiin ja nyt sama ihana arki jatkuu.

Vaikka itsekseen oleminen on oikein rentouttavaa niin on se kuitenkin ihanaa kun koko perhe on kotona, ei haittaa vaikka Oliverilla on jokin esiuhma päällä. vähän väliä kuuluu huutoa kun poitsu ei jostain kumman syystä saa koskea pistorasioihin. Hyvää yötä, mä poistun nyt koneelta ja vietän vielä hetken aikaa perheeni kanssa ennen kuin Oliver menee nukkumaan!

Onnellinen

Tiedättekö sen lämpimän onnellisuuden aallon joka yhtäkkiä pyyhkäisee ylitse? Mä onneksi tiedän. Tää aamu on muutenkin ollut kaikinpuolin täydellinen. Heräsin kahdeksalta siihen että Oliver huutelee heitä huoneessaan. Kahdeksalta, ei liian aikaisin eikä liian myöhään, täydellinen aika herätä. Sain pitkästä aikaa aamupuuron pojallemme syötettyä ilman mitään vänkäystä taikka Oliverin huutoa, en muista milloin viimeksi aamupalan syöttäminen olisi ollut näin vaivatonta. Maidonkin poitsu joi mukisematta ilman että pullo lensi kaaressa tuhat kertaa.

Aamupiirretyt taka-alalla ja pieni poika joka nauraen kiipeää syliin. Vaikka ilma onkin sateinen ja utuinen, tuo se kuitenkin erittäin kotoisan tunnelman. Kaikki lapsen hoidon tuomat stressit sekä hiusten repimiset ovat juuri tällaisten aamujen ansiosta todellakin vaivansa arvoisia. Mikäs sen parempaa kuin nähdä oma lapsi tyytyväisenä ja hymyilevänä, ilmankos mulla onkin niin onnellinen fiilis.

Nyt mä jatkan lapseni kanssa leikkimistä, jäbä on löytänyt uuden lelun, tyhjän limupullon. Vähän erilainen maanantaifiilis kun yleensä, kai se kaikki on vaan mun omasta asenteesta kiinni!

Juhannus

Me vietettiin juhannus mökillä kuten varmaan suurin osa pääkaupunkiseutulaisista. Lähdettiin perjantaina Jonden, Oliverin sekä isosiskoni kanssa ajamaan kohti pohjanmaata missä mummini ja ukkini jo olivat ja tänään saavuttiin takaisin kaupungin vilinään.

Juhannus meni kutakuinkin näin:

• Syötiin hyvää ruokaa
• Huidottiin hyttysiä kaksin käsin
• Saunottiin
• Nautittiin raikkaasta ilmasta
• Pelattiin unoa
• Soudettiin siskoni kanssa
• Käytiin kävelyillä
• Huidottiin ympäriltämme lisää hyttysiä
• Kuunneltiin sateen ropinaa yöllä
• Syötiin herkkuja
• Keinuttiin keinutuolissa
• Juotiin kahvia
• Ihasteltiin maisemia

Kaiken kaikkiaan juhannus oli hyvinkin onnistunut lukuunottamatta Oliverin ruoan kanssa pelleilyä sekä hyttysiä. Onneksi on paikka minne voi lähteä karkuun kaupunkielämää, vaikka sitten vain hetkeksi.

Eniten ärsyttää kaikki

Mä heräsin tänään todellakin väärällä jalalla. Sen kunniaksi voisin listata asioita mitkä mua ärsyttää noin niin kuin yleisesti tässä elämässä, enemmän tai vähemmän.

Syljeskely - Mä en voi sietää tätä tapaa ja aina mielessäni irvistelen ällötyksestä kun ihmiset syljeskelevät pitkin maita ja mantuja. Hyi.

Hyttysen ininä - ketäpä se ei ärsyttäisi? Lisäksi se yksi pieni hyttynen eksyy aina korvan viereen juuri kun on nukahtamaisillaan, miksi?

Ihmiset ketkä sanovat että soittavat ja katoavat sitten maan päältä - toisin sanoen soittoa ei kuulukkaan sovittuna ajankohtana koska "ainii joo mä unohdin." Tähän samaan kategoriaan voisi laittaa ihmiset ketkä eivät osaa vastata puhelimeen. Ikinä.

Kaahailevat bussikuskit - vaunujen kanssa varsinkin on hurjan mukavaa tasapainoilla kun kuski joutuu tekemään äkkijarrutuksia, kuka olisi arvannut että ehkä bussipysäkillä onkin joku joka haluaa bussin kyytiin, ennennäkemätöntä.

Ohituskaistalla matelevat autoilijat - sen nimi on ohituskaista ihan syystä. Sunnuntaisuharit siirtyköön oikealle kaistalle katselemaan maisemia.

Aivastuksen tunne - etkä sitten saa aivastusta aikaiseksi joten nenää kutittaa seuraavan vuoden. Äärettömän ärsyttävää.

Ihmiset ketkä tukkivat kulkuväylän - mielestäni ihmisilläkin pitäisi olla ohituskaistat. Kaupassa pirkkapetteri haluaa koluta jokaikisen hyllyn tuotteen eikä päästä ketään ohi sillä tukkii kärryillään koko käytävän, muut saavat luvan odottaa tai valita toisen reitin. Yritä siinä olla ärsyyntymättä.

Oma valittaminen - välillä se oikeasti alkaa ärsyttämään ja sitten ärsyttää enemmän että sain itse itseni ärsyyntymään. Nyt sana ärsyttää alkaa ärsyttämään. Jospa siis lopetan tähän ja ajattelen sitä että ärsyttävä maanantai on pian ohi.

Yksitoista kuukautta vanha minä

Enää neljä päivää ja mä oon jo ykstoista kuukautta vanha. Äiti sanoo että oon jo iso poika, mut jos mä oon nyt jo iso poika niin onkohan isi sitten jättiläinen? Se on kuitenki paljon isompi kun mä. Mä osaan jo hurjan paljon kaikkee. Osaan nousta seisomaan kaikkialle ihan ilman apua mut mulla on vähän vaikeeta tulla alas, en haluu lyödä päätä lattiaan niin alan aina huutamaan ja sit äiti tajuu tulla laskemaan mut takas maahan, ihme tyyppi kun ei yhtään aikasemmin voi tulla auttamaan, pakkohan mun on äitiä komentaa. Iltasin meillä on semmonen leikki et mä nousen seisomaan ja sitten äiti tai isi tulee laittaa mut alas, sit mä nousen uudestaan ja uudestaan ja aina ne jaksaa laitaa mut takas makaamaan. Mun mielestä se on hirveen kivaa ja naurattaa paljon, en tajuu miks äiti ja isi ei jaksa leikkii sitä leikkii monta tuntia, mä ainaki jaksan.

Meistä on tullu Bambin kanssa tosi hyviä kavereita. Mä aina taputan sitä ja sit se kellahtaa mun syliin, kai se haluu että mä puren sitä korvasta, paitsi että sitten kun yritän niin äiti tulee aina kieltämään.

Mä oon myös oppinut antamaan pusuja. Äiti tulee aina hirveen iloseks kun annan sille pusun ja sit se ei enää suostu laskemaan mua sylistä pois. Joudun aina vänkäämään itteni takas lattialle, se ei oikeen ymmärrä että en mä koko päivää haluu sylissä olla, pitäähän mun myös leikkiä. Kivoin leikki on tällä hetkellä palikoiden laittaminen laatikkoon. Sit kun kaikki on kerätty, heitän ne pois sieltä laatikosta ja laitan ne uudestaan sinne. Annan myös äidille ja isälle kaikkia leluja käteen jonka jälkeen otan ne takas ja annan uudestaan.

Mä yritän nykyään puhua aika paljon. Äiti ja isi ei kyl vieläkään ymmärrä mitä sanon ku joudun toistamaan moneen kertaan eikä ne siltikään ymmärrä. Mun mielestä mun sanat on jo ihan selkeitä, ukka, umpf, wauwauwau ja bäybäbäy, mitäköhän epäselvää noissa nyt oikeen on? Ainoo minkä ne ymmärtää on hei, jotain sentään, eli ei mul ehkä ookkaan ihan tyhmät vanhemmat.

Mä täytän kuukauden päästä jo vuoden, äiti sano että sillon joutuu menemään neuvolaan ottamaan rokotuksia ja mittaamaan pituutta ja painoa, äidin käsitys synttärilahjasta on kyl ihan outo, mieluummin oisin ehkä halunnu uuden lelun. Äiti kyl myös sano että se järjestää mulle juhlat, kyllähän mä juhlat ansaitsenkin kun oon näin ihana!

Mitä tapahtui?

Mä selasin vähän päälle parin vuoden takaisia kuvia. Aikaa ennen kuin tapasin Jonden ja vietin "villiä" sinkkuelämää, lue: kävin töissä 24/7. Mikä mun silmiini pisti niissä kuvissa oli kuinka paljon jaksoin panostaa itseeni ulkonäöllisesti. Meikkiä en tuolloinkaan käyttäny melkein ollenkaan mutta hiukset, kynnet sekä vaatteet olivat usein tarkkaan harkittuja. Nykyään puen päälleni samankaltaisia vaatteita päivästä toiseen, kynsissäni on parin viikon takainen kynsilakka ja naamani on nähnyt meikkiä päälle viikko sitten. Mitäköhän mulle tapahtui parin vuoden aikana?

No minäpä kerron. Ensinnäkin tapasin Jonden. Jonde ei todellakaan ole se syy siihen miksi en enää kuluta aikaa ulkonäkööni yhtä paljon, päinvastoin. Jos joskus laittaudun on se tosiaan vain miestäni varten, ja tietenkin itseäni, mutta pakko myöntää että kehrään sisäisesti jos saan mieheni sanomaan musta sanat "ootpa sä erityisen kaunis". Jonden kanssa seurusteltuani jonkin aikaa saapui maailmaan vauva, vauva joka mullisti elämämme.

Olen kohta vuoden ollut äiti ja sen myötä musta on tullut mukavuudenhaluinen. Kuljen siis vaatteissa jotka ovat mukavat kaikin puolin ja se onkin prioriteettina mulla kun valitsen vaatteita. Luottovaatteni on leggingsit, niin kuin kaikki tuttuni varmaan ovat huomanneet. En enää suostu pukeutumaan tiukkoihin farkkuihin sillä ärsyynnyn siitä tunteesta että jalat ovat kuin sillipurkissa. En käytä enää tiukkoja paitoja sillä raskaus jätti muutaman ylimääräisen kilon kroppaani enkä sen kummemmin ole yrittänytkään saada niitä pois. En jaksa laittaa hiuksiani sen enempää sillä Oliver repii ne muutenkin ihan takkuiseksi. En jaksa laittaa kynsiäni sillä mulla ei ole aikaa antaa niiden kuivua kunnolla saatika aikaa alkaa väkertämään mitään kuvioita niihin.

Jollain tapaa mä heittäydyin äitiyteen sydäntäni ja ulkonäköäni myöten ja keskityin siis vain ja ainoastaan lapseeni. Nyt sisäinen tyyliniekkani alkaa kuitenkin pikkuhiljaa hiipiä esiin, ehkä sillä on sen kanssa tekemistä että ensimmäinen vauvavuosi lähestyy uhkaavasti loppuaan ja jotenkin mä koen etten enää voi käyttää tekosyynä sitä että "näytän tältä koska mulla on vauva". En edelleenkään ala mättäämään naamaani pakkelia päivästä toiseen sillä viihdyn hyvin ilman meikkiä. Kuitenkin kaipaan sitä vaatteiden yhteensovittelua, korujen valitsemista ja kynsien ihastelua, ja aionkin alkaa taas päivittämään vaatekaappiani oman tyyliseksi, hitaasti mutta varmasti, olenhan kuitenkin edelleenkin oma vanha itseni.

Menettämisen pelko

Joka ilta kun lamppu sammuu, ja saapuu oikea yö, niin nukkumatti nousee, vai nouseeko?

Ei ainakaan mun tapauksessa.

Mulla on jäänyt tavaksi miettiä kaiken maailman kysymyksiä ja vastauksia aina kun pitäisi mennä nukkumaan. Välillä saatan maata silmät kiinni pimeydessä ja miettiä kaikkea mitä päähän vain ilmestyy, kaiken lisäksi yön pimeinä tunteina kaikki ajatukset tuntuvat hyvinkin synkiltä, joita sitten vatvon itsekseni ja yritän ajatella että kaikki on kuitenkin hyvin, niinhän kaikki onkin.

Päällimäisenä mulla on mielessä että mitä tekisinkään jos Oliverille ikinä sattuisi jotakin, tai jos mulle itselleni kävisi jotain, miten lapseni pärjäisi ilman äitiä? Mietin että mitä jos jostain syystä musta tulisikin yksinhuoltaja, kuinka mä pärjäisin ilman miestäni? Yleensä tässä vaiheessa on pakko avata silmät jolloin katse osuu pihan oveen. Tästä vasta riemu alkaakin kun mietin että mitä jos joku täysin tuntematon ihminen tunkeutuisi sisään taloon tai kuvittelen näkeväni epämääräisiä varjoja liikkuvan pihallamme tai asunnossa. Pakko laittaa silmät uudestaan kiinni.

Menettämisen pelko on yksi vahvoimmista tunteista mitä voi olla, ainakin se on mulla. Toisaalta olen kiitollinen että pelkään menettäväni asioita, siitä tiedän että kuinka vahva rakkauteni lastani ja miestäni kohtaan on mutta toisaalta olisi ihanaa jos voisi vain unohtaa sen pelon ja elää sitä onnellista elämää mikä mulla todellisuudessa on. Mikäköhän siinä on että se pelko hiipii aina ajatuksiin pimeällä?

Onneksi uni kuitenkin ottaa vallan jonka jälkeen aamut valkenevat valosaina ja saan herätä rakkaan mieheni vierestä siihen että lapsemme huutelee heitä omassa huoneessaan. Onneksi saan aina herätä siihen todellisuuteen että meillä tosiaan on kaikki hyvin ja että mun ei tarvitse pelätä sen enempää kuin kukaan muukaan pelkää menettävänsä läheisensä. Luonnollistahan se pelko on ja kielii tosiaan siitä että on jotain minkä eteen kannattaa taistella ja josta pitää lujaa kiinni. En voisi olla onnellisempi juuri tässä ja nyt, oman perheeni kanssa.