Ei ainakaan mun tapauksessa.
Mulla on jäänyt tavaksi miettiä kaiken maailman kysymyksiä ja vastauksia aina kun pitäisi mennä nukkumaan. Välillä saatan maata silmät kiinni pimeydessä ja miettiä kaikkea mitä päähän vain ilmestyy, kaiken lisäksi yön pimeinä tunteina kaikki ajatukset tuntuvat hyvinkin synkiltä, joita sitten vatvon itsekseni ja yritän ajatella että kaikki on kuitenkin hyvin, niinhän kaikki onkin.
Päällimäisenä mulla on mielessä että mitä tekisinkään jos Oliverille ikinä sattuisi jotakin, tai jos mulle itselleni kävisi jotain, miten lapseni pärjäisi ilman äitiä? Mietin että mitä jos jostain syystä musta tulisikin yksinhuoltaja, kuinka mä pärjäisin ilman miestäni? Yleensä tässä vaiheessa on pakko avata silmät jolloin katse osuu pihan oveen. Tästä vasta riemu alkaakin kun mietin että mitä jos joku täysin tuntematon ihminen tunkeutuisi sisään taloon tai kuvittelen näkeväni epämääräisiä varjoja liikkuvan pihallamme tai asunnossa. Pakko laittaa silmät uudestaan kiinni.
Menettämisen pelko on yksi vahvoimmista tunteista mitä voi olla, ainakin se on mulla. Toisaalta olen kiitollinen että pelkään menettäväni asioita, siitä tiedän että kuinka vahva rakkauteni lastani ja miestäni kohtaan on mutta toisaalta olisi ihanaa jos voisi vain unohtaa sen pelon ja elää sitä onnellista elämää mikä mulla todellisuudessa on. Mikäköhän siinä on että se pelko hiipii aina ajatuksiin pimeällä?
Onneksi uni kuitenkin ottaa vallan jonka jälkeen aamut valkenevat valosaina ja saan herätä rakkaan mieheni vierestä siihen että lapsemme huutelee heitä omassa huoneessaan. Onneksi saan aina herätä siihen todellisuuteen että meillä tosiaan on kaikki hyvin ja että mun ei tarvitse pelätä sen enempää kuin kukaan muukaan pelkää menettävänsä läheisensä. Luonnollistahan se pelko on ja kielii tosiaan siitä että on jotain minkä eteen kannattaa taistella ja josta pitää lujaa kiinni. En voisi olla onnellisempi juuri tässä ja nyt, oman perheeni kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti