Synnytyskertomus

Mä olen jotenkin pitkittänyt tän postauksen kirjoittamista, tiedä sitten miksi. Nyt kuitenkin kun synnytyksestä on jo kuukausi(tarkalleen ottaen huomenna), ajattelin rustata jonkinlaisen kertomuksen siitä, miten meidän pikku murunen saapui maailmaan.

16.7 heräsin aamukuudelta kipeisiin supistuksiin. Mua oli supistanut jo koko edellisen päivän, mutta supistukset olivat tulleet sen verran epäsäännöllisesti eikä niin kivuliaina joten ajattelin että ei se synnytys vielä kuitenkaan ole alkanut. Herättyäni en enää saanut unta ja aamukahvin juotuani lähdin koiran kanssa lenkille. Törmäsin naapurustossa asuvaan henkilöön ja sanoin hänellekkin että saattaa olla että lähipäivinä on lähtö sairaalaan, sen verran usein supistuksia kuitenkin tuli.

Kymmenen aikaan alkoi jo olemaan tuskallista, supistuksia tuli nyt noin 5-7 minuutin välein ja jouduin nojailemaan aina jotain vasten kun kipu alkoi olemaan niin kova. Soitin synnytys sairaalaan ja sieltä neuvoivat että kun en oikeasti enää kestä ilman kivunlievitystä niin pitäisi lähteä sairaalaan. Kysyin josko siskoni voisi tulla koiravahdiksi varmuuden vuoksi sillä en vieläkään uskonut että synnytys tosiaan olisi käynnissä, ja olin aika varma että lähettäisivät sairaalasta kotiin takaisin.
Parin tunnin tuskailun jälkeen lähdinkin taksilla sairaalaan, ilmoitin Jondelle että nyt tuli lähtö, ja kello yhdeltä olinkin jo sairaalassa. Mut laitettiin käyrille puoleksi tunniksi ja se paikoillaan makoileminen oli hyvin tuskallista, supistukset polttivat koko alaselkää ja säteili reisiä myöten, onneksi Jonde oli tässä vaiheessa itse ehtinyt paikalle, yksin olisin varmaan tullut hulluksi.

Noin kahden maissa lääkäri tutki onko tilanne edistynyt miten ja kohdunsuu olikin auki 4cm. Mut määrättiin kävelemään vähäksi aikaa jotta lapsivesi menisi, ja me sitten käveltiin noin puoli tuntia Jonden kanssa. Tämän jälkeen päästiin huoneeseen missä oli määrä synnyttää. Mä lilluin kylvyssä jonkin aikaa, ja se auttoikin supistuksiin huomattavan paljon. Sen jälkeen mut laitettiin uudestaan käyrille, ja kun aloin valittamaan että en kestä ilman mitään kivunlievitystä, tutki lääkäri uudestaan ja totesi että ollaan jo 6cm auki. Siitä meni ehkä vartti niin lapsivedet menivät(kello 16:15) jonka jälkeen supistukset tulivatkin voimakkaampina kuin ikinä. Mä muistan vaan että anelin jotain kivunlievitystä nopeasti ja tuntui että taju lähtee aina kun tuli uusi supistus, tässä vaiheessa supistuksien välikin oli melkein olematon.

Epiduraali annettiin kiireellisenä, ja voin sanoa että ei ollut helppoa olla paikoillaan kun sitä laitettiin, niin kivuliailta supistukset tuntuivat. Sitten huomattiinkin että olen kokonaan 10cm auki jolloin lääkäri antoi luvan ponnistaa jokaisella supistuksella. Ponnistusvaihe alkoi kello 17:20, muistan vain ajatelleeni ääneen etten pysty enää ponnistamaan. Pojan syke aleni jossain vaiheessa huomattavasti ja sen takia väliliha jouduttiin leikkaamaan jotta poika tulisi nopeammin ulos, napanuora oli kiertynyt kaulan ja vartalon ympärille. Jollain ihmeen konstilla poju suostui tulemaan ulos kello 17:32. Pieni ihmeemme oli nyt syntynyt ja sitä tunnetta kun sain pienen nyytin ensi kertaa syliin ei voi sanoin kuvailla. Molemmat vuodatettiin Jonden kanssa kyyneleitä ja tuijotettiin meidän 2700grammaa täyttä rakkautta olevaa kääröä.

Vaikka se on kliseisesti sanottu niin totean sen silti: vaikka synnytys on kamalinta kipua mitä olen joutunut kokemaan, on se samalla ihaninta, sillä palkinto on oikeasti miljoona kertaa parempi kuin voi kuvitella <3

Ensimmäinen kuva jonka otin minimiehestä <3