Eilen Oliver päätti piirtää meidän perheen. Esikoisemme aloitti Bambista jonka jälkeen vuorossa oli iskä, sitten äiti ja Noel ja lopuksi Oliver itse. Siitä piirustuksesta tuli niin hieno että meinasin tirauttaa pari kyyneltä ja oli pakko laittaa se jääkaapin oveen kaikkien nähtäville. Nää hetket on aivan huippuja kun huomaa että lapsi tosiaan pitää perhettä tärkeänä ja piirtämisen arvoisena.
Musta on myös huikeeta nähdä miten pojat kasvavat päivä päivältä toisilleen tärkeämmiksi. Noel seuraa Oliveria kuin koiranpentu konsanaan enkä edes osaa laskea niitä kaikkia kertoja kun veljet ovat räkättäneet yhdessä jollekkin ihan absurdille jutulle. Oliver pyrkii myös opettamaan Noelia puhumaan ja hokee joka päivä "sano äiti, sano Bambi, sano iskä, sano auto" johon Noel vastaa bäybäyllä ja hymyllä.
Mä olen sitä mieltä että alle kolme vuotiaan paikka on kotona, ja niin kauan kuin itse olen kotona toisen lapsen kanssa ei toisellakaan ole tarvetta mennä päiväkotiin. Mä olen hakenut Oliverille kerhopaikkaa ensi syksylle ja sekin saa jo mun sydämen särkymään sillä mietin olevani itsekäs laittaessani toisen lapseni jollekkin muulle hoidettavaksi viikottain kun itse olen pienemmän kanssa kotona. Mä mielelläni pidän lapseni kotona niin kauan kuin mahdollista ja koen jokaisen kiukun, itkun, raivon, onnen, hymyn, naurun, kompastuksen ja askeleen poikien kanssa yhdessä.
Kuten sanoin, mä olen onnekas. Olen onnekas että Jonde tekee meidän eteen töitä, olen onnekas sillä mulla on kaksi maailman söpöintä poikaa jotka viihtyvät kanssani kotona, olen super onnekas. Enkä mä vaihtaisi tätä mistään hinnasta pois, niin kauan kuin pojat ovat pieniä en halua jäädä paitsi mistään sillä nämä muistot tulevat kulkemaan mukanani koko loppuelämän!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti