En olisi uskonut että tää päivä koittaa näin pian, pääsin nimittäin sisään hakemaani korkeakouluun. Hain syksyn yhteishaussa terveydenhoitajaksi ja sairaanhoitajaksi vähän sillä fiiliksellä että saan tuntumaa mitä koe pitää sisällään, yllätyksekseni pääsin kuitenkin toiseenkin kokeeseen esivalintakokeesta.
Toisen kokeen jälkeen mulla ei rehellisesti sanottuna ollut mitään hajua mitä odottaa tuloksilta, sain siis pienen sydärin kun sähköpostiin pamahti illalla tieto siitä että mut on hyväksytty sairaanhoitajan tutkintoa toteuttamaan. Rääkäisin Jondelle niin kovaa että aviomies parka luuli että sattui jotain.
Toisen kokeen jälkeen mulla ei rehellisesti sanottuna ollut mitään hajua mitä odottaa tuloksilta, sain siis pienen sydärin kun sähköpostiin pamahti illalla tieto siitä että mut on hyväksytty sairaanhoitajan tutkintoa toteuttamaan. Rääkäisin Jondelle niin kovaa että aviomies parka luuli että sattui jotain.
Mulla on ihan super ristiriitaset fiilikset. Tottakai otin paikan vastaan innoissani mutta samalla tunnen hämmennystä. Tää tarkoittaa että mun kotiäitiys loppuu tammikuussa ja meillä alkaa ihan uudenlainen arki. Päiväkotihakemukset on vetämässä pojille enkä osaa olla huolehtimatta tulevaa. Noel on kuitenkin päiväkodin alkamishetkenä vasta 1,5-vuotias ja olin aina ajatellut että olen kotona ainakin siihen asti että kuopuksemme täyttää 2 vuotta. Toisin kuitenkin kävi, olen silti aika varma että Noel sopeutuu paremmin päiväkotiin kuin esikoisemme. Oliver on luonteeltaan hieman ujo sekä herkkä poika joten pelkään että päiväkoti aiheuttaa stressiä esikoisemme elämään. Mä en kuitenkaan aio jättää tätä tilaisuutta käyttämättä ja jollain tapaa tuntuu että päälle kolmen vuoden kotona olemisen jälkeen on aika tehdä jotain omaakin juttua. Jos opiskeluni eivät viivästyisi ollenkaan, olisin valmis sairaanhoitaja ennen kuin täytän 30 vuotta, siihen on hyvä pyrkiä. Vaikka sydäntäni raastaa ajatus laittaa poikamme päiväkotiin, niin haluan toivoa että asiat lutviutuvat ajan myötä.
Tammikuussa meidän perheellä on paljon uutta opittavaa ja olen varma että tämä aiheuttaa hankaluuksia, ihan vaan koska sopeutuminen uuteen yleensä kestää hetken. Olen kuitenkin optimistinen sen suhteen että ennen pitkää me saadaan tämä koko homma luistamaan, se vaatii tietenkin panostamista sekä halua yrittää. Yritän kuitenkin ottaa ilon irti myös ruuhkavuosista sekä viettää mahdollisimman paljon aikaa ystävien sekä perheen kanssa aina kun vaan voi. Viikonloput tulee varmasti saamaan ihan uuden merkityksen koulun myötä. Nyt kuitenkin aion nauttia täysillä viimeisestä kuukaudestani kotiäitinä ja antaa pojille kaikkeni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti