Samalla kun musta tuli äiti, mulle kasvoi joku pölyjä vihaava, perus siisteyttä rakastava kiristävä pipo päähän. Vinot matot saa mut kohtauksen partaalle ja aukinaiset kaapit aiheuttavat lievän paniikkikohtauksen. Taannoin kun meillä oli halloween-bileet mä en osannut tehdä mitään muuta kuin viedä tyhjiä tölkkejä muovipusseihin ja suoristaa mattoa joka päätti mennä vinoon jokaisen ihmisen askeleen myötä. Siinä vasta hauskat pippalot. Monta kertaa mulle sanottiin että anna nyt sen maton olla, avaa siideri ja rentoudu mutta ei, täällä mä pakkomielteisesti tuijotin mattoa samalla kun muut pitivät hauskaa.
Joku saattaa ajatella että hyvähän se vaan on kun jaksaa siivota ja pitää paikat puhtaana, mutta kun se siivoaminen on kokopäiväistä ja joka minuuttista. Huomaan että roudaan Oliverin leluja noin sata kertaa päivässä takaisin omille paikoilleen vaikka tiedän että ne kulkeutuvat olohuoneeseen melkein saman tien uudestaan. Imuroin päivittäin. En voi lähteä ulos asunnosta jos keittiössä on tiskivuori tai sänky on petaamatta. Jos asunnossa ei näennäisesti ole siistiä, en ole tyytyväinen. Saatan itsekseni raivota kun siivoan keittiötä viidennen kerran päivässä. Olen myös niin pakkomielteinen esimerkiksi petaamisen suhteen että joudun petaamaan uudestaan perässä jos mies petaa sängyn. Päiväpeiton raitojen on pakko olla tiettyyn suuntaan ja tyynyjen tietyssä järjestyksessä. Ärsyttää olla näin nipo. Välillä kadehdin ihmisiä ketkä osaavat olla piittaamatta pienestä sotkusta ja tekevät jotain mielekästä siivoamisen sijaan. Saa nähdä muuttuuko tilanne sitten kun toinen lapsi tulee sekoittamaan pakkaa, ehkä mun sitten on pakko höllätä.
En kai mä ole ainoa hullu siisteyden suhteen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti