Välillä väsyttää

Sanotaan että vauvavuosi on rankin. Mä en kyllä henkilökohtaisesti yhdy tähän, mutta Oliver olikin suht helppo vauvana. Heti kun lapsellamme tuli vuosi mittariin tuntuu että kaikki muuttui jollain lailla rankemmaksi. Tai sitten tämä on vaan vaihe, niin kuin kaikki muukin lapsen elämässä, vaiheesta toiseen menemistä.
Poskihampaat puskevat läpi mikä tarkoittaa että lapsi on tuplasti kiukkuisempi kuin yleensä. Uhmakin alkaa nostaa päätään enemmän ja enemmän ja sekin tuntuu työläämmältä kuin pieni itkevä vauva, sillä enhän mä ole tällaista ennen kokenut. Kestää aikansa ennen kuin löydän sellaisen tasaisen linjan miten toimia uhmaikäisen lapsen kanssa, nyt seison välillä vielä sormi suussa ja mietin mitä tässä pitäisikään tehdä.

Jonde tekee pitkiä päiviä töissä, tai siltä se ainakin tuntuu. Vaikka työpäivät ovat ihan normaaleja kahdeksan tunnin päiviä, tuntuu välillä ikuisuudelta ennen kuin Jonde on kotona. Meneehän paluumatkaan välillä se tuntikin. Oliver tekee sillä aikaa parhaansa että mulla olisi kädet täynnä. Kiipeilee, huutaa, komentaa, paiskoo tavaroita, puree, kaivaa ruokaa suusta sekä kaataa huonekaluja jonka jälkeen poika muuttuukin taas omaksi ihanaksi itsekseen ja kiipeää syliin halin kaipuussa.

Vaikka välillä on rankkaa ja tekisi mieli itsekin heittäytyä lapsen kanssa lattialle kiukuttelemaan, on tämä kuitenkin niin paljon ihanampaa aikaa kuin vauvavuosi. Vaikka tuhiseva pieni avuton nyytti on sanoinkuvaamattoman ihana, on silti tämä puhetta harjoitteleva, pikavauhtia konttaava taapero ihan huippu!