Tunnelma kirkossa oli hilpeä ja rento. Musta oli hauskaa huomata miten lapset muuttuivat levottomiksi mitä kauemmin tilaisuus kesti, enkä nyt puhu ainoastaan omista pojistani. Mölinä levisi kulovalkean tavoin kun pienimmät lapset eivät jaksaneet enää istua paikoillaan. Mun mielestä tilaisuus ei kuitenkaan ollut liian pitkä vaan juuri sopiva, vähän vanhemmat lapset jaksoivat hyvin olla kiinnostuneita lauluista sekä tarinoista niiden välissä ja Oliverinkin mielenkiinto ehti herätä uudestaan jossain vaiheessa.
Tapahtuman tarkoituksena on muistaa ja auttaa unohdettuja lapsia. Me osoitettiin tukemme kolikoiden muodossa vaikka se tuntuukin tosi vähältä. Parempi se kuitenkin on kun ei mitään. Tästä olenkin saanut idean yhteen asiaan mitä ensi vuonna voisi parantaa omien resurssien puitteissa.
Mä rentoudun nyt hetken kun ollaan koko päivä puuhattu jotain ja molemmat lapset näyttävät tyytyväisiltä, huomenna onkin luvassa tämänpäiväiset neuvola kuulumiset. Kivaa viikon alkua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti