Rikkinäinen polvi + vauva = vaikeeta

Mä onnistuin lauantaina lumessa tarpoessa liukastumaan ja iskemään polveni suoraan jäätä päin. Sunnuntaina en pystynyt kävelemään ollenkaan, nyt polvi on jo sen verran hyvä että pystyn kyllä liikkumaan mutta edelleenkin vihloo joka askeleella. Lääkäriin mä en missään vaiheessa mennyt, sen verran polvi oli yhdessä yössä parantunut että en kokenut sitä tarpeelliseksi. Sunnuntaina kuitenkin koin hirveitä tunnotuskia kun en voinut tehdä kotonakaan yhtään mitään, onneksi Jonde ihanana miehenä teki kaiken tarvittavan ja vähän enemmän.

Tänään mun oli tarkoitus mennä äiti-vauva jumppaan mutta sen voin unohtaa. Polveni on vielä sen verran juntturassa että en kyllä lähde rasittamaan sitä yhtään enempää kuin on pakko. Nyt huomaa kuinka oleellista mulle onkaan että kaikki kehossani toimii kuten pitäisikin ja kuinka mä en tällaisessa tilanteessa esimerkiksi olisi pärjännyt ilman avomiestäni. Miettikää kanniskella seitsenkiloista vauvaa ympäriinsä kun polvi askel askeleelta huutaa hoosiannaa, yritä siinä sitten pomppia yhdellä jalalla. Olin jo täysin varma että jalkani pitää amputoida(kyllä, olen hyvin hysteerinen jos jonnekkin sattuu ja pelkään aina pahinta), mutta onneksi tämä nyt näyttäisi olevan jo parempaan päin, lukuunottamatta pieniä naksahduksia mitä kuuluu välillä kun kävelee, eilinen kummipoikani kanssa riehuminen ei ehkä ollut paras mahdollinen vaihtoehto jalan paranemisen kannalta.

Tänään tosiaan ajattelin vieläkin parannella polveani ja ottaa mahdollisimman rauhallisesti, onneksi pystyn jo kanniskelemaan pikkuvauvaamme ympäriinsä ja kävelemään ilman että näytän siltä kuin olisin istunut haravan päälle.

Sain juuri laitettua Oliverin päikkäreille joten jatkan aamukahvin lipittelyä ja odotan että Jonde palaa kotiin työhaastattelusta, mukavaa keskiviikkoa!