Ajatuksia kahdesta lapsesta

Me tehtiin ihan tietoinen päätös että halutaan enemmän kuin yksi lapsi. Meillä molemmilla on sisaruksia ja koetaan se sellaisena rikkautena että halutaan antaa Oliverille myös samanlainen lahja. Oltiin onnekkaita että toinen lapsi ilmoitti tulostaan melko pian eikä ongelmia ainakaan vielä ole ollut.

Välillä pysähdyn kunnolla miettimään että kesällä lapsia onkin jo kaksi ja onnistun saamaan itselleni aikaiseksi pienen paniikkikohtauksen. Miten mä pärjään kun Jonde on töissä? Tulenko antamaan molemmille lapsille tarpeeksi huomiota? En kai vahingossa aseta jommankumman lapsen tarpeita toisen edelle? Miten voin rakastaa toista lasta yhtä paljon kuin Oliveria joka on mulle tärkeämpi kuin oma elämä? Mä uskon etten ole ainoa äiti joka pyörittelee näitä ajatuksia kahdesta lapsesta.

Mitä pärjäämiseen tulee, sisimmässäni tiedän että mä pärjään kahden lapsen kanssa hyvin. Meillä on aivan uskomaton tukiverkosto enkä ole ensimmäinen kahden lapsen äiti. Mä tiedostan myös että välillä jommankumman lapsen tulee odottaa pieni hetki jos olen juuri esimerkiksi syöttämässä toista ja toisella tulee sillä hetkellä nälkä. Eiköhän ne asiat lutviudu uomiinsa ajan myötä mutta voin kuvitella että aluksi kaikki tekeminen takkuaa hieman. Onneksi mulla sentään on kaksi kättä!

Mä pelkään myös hieman ajatusta siitä että Oliver loukkaantuu mulle vauvan tulon myötä. Voin kuvitella että se on lapsesta outoa että perheeseen tulee vauva, varsinkin kun on tottunut olemaan aina huomion keskipisteenä ainoana lapsena. Uskon kuitenkin että Oliverista tulee ihana isoveli. Poika paijailee nytkin muita vauvoja eikä enää näytä mustasukkaisuuden merkkejä jos nostan jonkun toisen lapsen syliini. Näin pienellä ikäerolla toivon että lapsista kasvaa läheiset ja että he rakastavat toisiaan jokaisen tappelunkin aikana.

Mä tiedostan että toinen lapsi tulee muuttamaan taas paljon. Parisuhde kokee varmasti kovia sillä en usko että kahdenkeskeistä aikaa tulee löytymään juuri ollenkaan. Tiedossa on unettomia öitä, huutavia lapsia, itkupotkuraivareita(ei vain Oliverilla), naurua, hiusten lähtöä, lisää kakkavaippoja, harsoja sekä pulautuksia. Kukkaronnyörejä joudutaan varmasti kiristämään entisestään toisen lapsen myötä mutta on se sen arvoista kun saadaan taas kokea ensimmäinen hymy, ensimmäinen nauru, tuhiseva nyytti sylissä ja Oliverin kasvu isoveljeksi.
Jos mä nyt jo koen vatsassani kasvavan vauvan omalla tapaa rakkaaksi, eiköhän mulla riitä sitä rakkautta molemmille lapsille täysin tasapuolisesti vauvan synnyttyäkin. Onneksi me perheenä ollaan kesällä valmiita toisen lapsen tuloon ja päivä päivältä se ajatus tuntuu vähemmän pelottavalta.

P.S. Mä tunsin muuten ensimmäiset sipaisut mahasta pari päivää sitten. Vielä liikkeet tuntuvat kovin kevyiltä enkä niitä kaikkia edes huomaa mutta ainakin välillä saan muistutuksen että pikkuisellakin on kaikki hyvin!