RV 30+0

Tänään pyörähti käyntiin raskausviikko 30. Olo on vieläkin yllättävän pirteä, mieli on seesteinen eikä stressiä ole. Haha, ainakin niin yritän uskotella itselleni. Kyllä, oikeasti oloni on yllättävän pirteä eikä oloni millään lailla ole turvonnut tai uupunut mutta mieleni sen sijaan ei seesteistä ole nähnytkään. Mä alan pikkuhiljaa herätä todellisuuteen että laskettuun aikaan tosiaan on enää kaksi ja puoli kuukautta, kymmenen viikkoa, 70 päivää, APUA!

Vaikka valmistelut ovat hienosäätöä vaille valmiina, ja jos vauva nyt tulisikin ei hänellä olisi hätäpäivää, on päällimäisenä mielessä kuitenkin se isompi asunto. Mielessäni mä kiroan, valitan, ahdistun ja stressaan ihan ylettömän paljon että me ei vieläkään olla löydetty isompaa asuntoa, ihan kuin kaikki asuntoyhdistykset yhdessä olisivat päättäneet että "hei, noille me ei ainakaan edes vaivaannuta etsimään mitään". Tuntuu kuin mikään ei auta asunnon saamisessa ja mä alan menettää mun toivoa ja nähdä tulevaisuuden tässä pienessä yksiössä, kolme henkilöä ahtautuneena sillipurkissa ja kukaan ei saa happea koska koira läähättää kaiken itselleen.
Kuten siis varmaan ymmärrätte, mä todella todella todella toivon että saataisin pian se isompi asunto sillä mulla alkaa menemään yöunet kun vatvon sitä että miten mä vielä voin edesauttaa tätä asiaa.

No mutta, valittamisen ja kiroilun lomassa olen ehtinyt tehdä muutakin. Mä oon kauan etsinyt pojulle tumppuja mitä voin käyttää kun vauva nukkuu, niitä ei ole löytynyt sitten mistään. Olen valehtelematta kolunnut kymmeniä kauppoja ja olin jo valmis käyttämään sukkia tähän tarkoitukseen, kun sitten vihdoin ja viimein löysin etsimäni. Nyt vauvalle löytyy siis oikeaan tarkoitukseen tarkoitetut tumput, ja hieman onnellisempi "mom to be".

Viiden päivän päästä meillä on neuvola. Musta tuntuu että siitä on ikuisuus kun viimeksi mitään vauva-aiheista käyntiä on ollut, tosin olihan mulla neuvola viimeksi pari kuukautta sitten, eli ei mikään ihme. Onneksi mä en vielä millään lailla ole kyllästynyt mun mahaan, päinvastoin. Päivä päivältä mä rakastun tähän kumpuun enemmän ja enemmän ja tällä hetkellä tuntuu siltä että voisin olla ikuisesti raskaana, vaikka toisaalta haluaisin jo nähdä pikku masuasukin.
Jäbästä on tullut jo vähän "rohkeampi". Vaikka joku toinen laittaa vatsan päälle käden, niin potkiminen ei lopu kuin seinään, vaan poju jatkaa innoissaan rymyämistä. Vilkkaimmillaan vatsassa mekastetaan kahdentoista aikaan yöllä ja kuuden aikaan aamulla, tosin nytkin tätä kirjoittaessa tunnen miten mun kylkiluita pidetään rumpuina, ihana pikkunen<3

RV 30+0

Ihanaa loppuviikkoa kaikille, onneksi mieltä piristää tämä pilvien takaa rakoileva aurinko!