"Eihän sulla muuta tekemistä ollutkaan, sähän oot äiti"

Mä voisin kuvitella että näin moni ajattelee. Koska olen äiti, niin enhän voi muita suunnitelmia laatia koska totta kai olen kotona lapseni kanssa 24/7. Totta tuo väite osaksi onkin, mä vietän kotona suurimman osan ajasta mutta ei se ulos lähteminen kuitenkaan mahdotonta lapsen kanssa ole, saatika muiden suunnitelmien laatiminen, eikä se tarkoita sitä että voidaan käyttäytä täysin välinpitämättömästi toista ihmistä kohtaan.

Mistä mä nyt siis puhun? Sen jälkeen kun saimme pienen kuolaavan ihmeemme olen huomannut että monet ihmiset helposti peruvat tulonsa jos jotain ollaan sovittu. Tämä peruminen selviää sillä tavalla että paikan päälle ei vaan saavuta, ilman minkäänlaista ilmoitusta. Onneksi sentään näin käy vain silloin jos ollaan sovittu tapaavamme kotonamme mutta tässä silti kiukkuiluni syy. Se että toinen on lupautunut tulla luoksemme kahville tai vain rupattelemaan, ei mun mielestä automaattisesti tarkoita että "en mä sinne jaksakkaan mennä, enpä kyllä jaksa siitä ilmoittaakaan, ei sillä kuitenkaan mitään muuta tekemistä ole, jätänpä vain menemättä".
Nykyään kun ihmiset sanovat tulevansa meille kahville saattaa reaktioni olla seuraavanlainen:

Monesti olen kuullut että lapsen myötä kaikkoavat ystävät, onneksi tämä kyseinen väite ei mun kohdallani ole totta. Mulla on edelleenkin muutama todella rakas ystävä sekä liuta kavereita, tosin kaikkia en samalla tavalla näe kuin ennen mutta olemassa he kuitenkin ovat ja olen hyvin kiitollinen näistä ihmisistä. Ihmettelen vain milloin siitä tuli niin arkipäiväistä jättää tulematta sovittuun ajankohtaan ilmoittamatta yhtään mitään, vai onko se niin että koska mulla on lapsi, tulen väistämättä vasta toisena ajatuksena, jos jotain parempaa ajanvietettä tulee vastaan kuin täällä näkeminen, niin on ok viis veisata alkuperäisestä suunnitelmasta ja hypätä mukaan jonnekkin muualle.

Muuta en kaipaa kun sen rehellisen ilmoituksen jos ei ole aikeissa nähdä, tai sen että ei ylipäätään oikeasti ole tulossa, ihan turhaan niitä suunnitelmia sitten tekee ja mulle henkilökohtaisesti on hyvin turhauttavaa odotella jonkun saapuvan paikan päälle. Kun illalla havahdun siihen tosi ajatukseen että "hei, ehkä tänne ei ookkaan tulossa ketään", petyn aina yhtä paljon sillä ystävät ovat mulle hyvin tärkeitä, vai olisiko minun pitänyt jo oppia että kaikkien sanaan ei voi luottaa?

Kiitos, suljen nyt sanaisen arkkuni näihin nyrpeisiin tunnelmiin.