Autuaan onnellinen minä

Tiedättekö sen tunteen kun kesken perus arjen teillä iskee autuaan onnellinen fiilis, ihan yhtäkkiä vain. Musta tuntuu että mulla tämä tunne on joka päiväistä nykyään. Eilen esimerkiksi koitti sellainen päivä minkä en ikinä uskonut että koittaisi, nimittäin meidän pikku vauva kääntyi itse selältä mahalleen. Ai että sitä ylpeyden määrää, vaikka konkreettisesti en mitään itse tehnyt. Tämä tapahtui tosin vain sen kerran, ja aina kun Oliver pyrki uudestaan mahalleen niin käsi jäi tielle ja pikkujäbä raivostui. Vauvamme yritti myös kääntyä hiukan huijaamalla, tarrasi kiinni lelukaaren lelusta ja yritti sen avulla kääntyä, fiksu tyyppi, vaikka tulos ei pikkumiestä miellyttänytkään.

Toinen mieletön onnelisuuden hetki oli eilen juuri ennen nukkumaanmenoa, Jonde alkoi pelleilemään mitä lapsellisimmalla tavalla, ja tietty ryhdyin mukaan leikkiin, siinä sitten yritettiin kikatella tyhmille jutuille ilman että herätetään lastamme. Mietin että kuinka onnekas olenkaan kun mulla on mies joka ei aina ole siitä aikuismaisimmasta päästä, osaa pelleillä ja saa mut aina nauramaan mitä tyhmimmille jutuille. Tosi asiahan on se että jos elämän ottaa aina liian vakavasti ei se loppupeleissä ole yhtään hauskaa(stating the obvious).

Mä olen hyvin huono ilmaisemaan että kuinka paljon mä arvostankaan asioita elämässä, ja toivon todella että Jondekaan ei luule että otan hänet itsestäänselvyytenä. Mun mielestä jokaisen pitäisi osata arvostaa sitä mitä on ja mun henkilökohtaisesti pitäisi varmaan näyttää "paremmin" kuinka onnellinen tämän hetkisestä elämäntilanteestani olenkaan. Jospa ottaisin henkilökohtaiseksi asiakseni yrittää huomata enemmän niitä positiivisia asioita, kuin että aina löytäisin jotain valittamista. Ihanaa tiistaita kaikille!