ÄITIYS

Olohuoneeseen lensi viime kesänä ampiainen jonka seurauksena lukittauduin äkkiä Oliverin huoneeseen. Kesti kaksi sekunttia ennen kuin tajusin että Oliver jäi vielä pörräävän ampiaisen kanssa olohuoneeseen, oikea superäiti!

Huomaan kyseleväni miljoona kertaa päivässä: mitä sä Oliver oikeen teet? En kuitenkaan odota saavani siihen vastausta, pähkäilen vain ääneen jälkikasvuni päähänpistoja. Sanon ääneen myös kaiken muun ja tuntuu kuin olisin oman elämäni tarinankertoja: äiti vie nyt nää astiat tohon pöydälle jonka jälkeen etitään sulle puhdas paita. 

Äitiyden myötä olen oppinut uuden kielen: suomi-Oliver-suomi. Puhetta opettelevan taaperon kanssa on hauskaa jutella ja arvuutella mitä toinen haluaa. Kuka muu kuin äiti tietäisi että hii tarkoittaa muurahaista ja että muurahainen löytyy juuri tietyn kirjan sivuilta?

Joka kerta kun Oliver on hoidossa, sydämeni särkyy vähän ikävästä vaikka tiedän että näen pojan taas alle vuorokauden päästä eikä hänellä ole hätä päivää. Syyllisyyden poteminen on myös hyvin tuttua, pahimmat syyllisyyden tuskat aiheuttavat facebookin selaaminen puhelimella kun Oliver on hereillä vaikka siinä menisikin vain pari minuuttia.

Istun pojan sängyn vieressä kaksi tuntia tekemättä mitään vain siksi koska hän päätti ettei suostu nukahtamaan ellei joku istu vieressä turvana. Samalla mietin mielessäni että tämä on vain vaihe, vaikka tätä tiettyä vaihetta on kestänyt jo muutaman viikon ja kun se vaihe on ohi siirrytään seuraavaan vaiheeseen. Mitäpä sitä ei lapsensa unien eteen tekisi.

Olen piilottanut Jake-merirosvo dvdn niin ettei lapsi sitä löydä sillä en jaksa käydä tunnin huutokinastelurumbaa pienen taaperon kanssa siitä miksi telkkaria ei katsota keskellä päivää. 

Puolikas leipä saa nykyään olla riittävä. Toinen puolikas menee nimittäin aina Oliverin suuhun, oli hän minuutti sitten halunnut leipää tai ei. 

Lässytän välillä lapselleni enemmän kuin laki sallii. Olen myös creepy ja kuvaan nukkuvaa lastani. En myöskään nää siinä mitään pahaa sillä toinen on maailman söpöin kun tuhisee sikeesti. Puhelimestani löytyy myös videoita missä Oliver ei tee mitään ja pidän niitä maailman siisteimpinä videoina. Sama pätee jokaikiseen kuvaan minkä otan Oliverista, oli se sitten kuva pojan pelkästä nenästä.

Ylpeilen asioilla kuten että lapseni oppi sanomaan roska-auto ja että pikkuinen erottaa kumpi ääni on moposta ja kumpi lentokoneesta. Kun Oliver näki tähden kuvan ja alkoi "vilkuttamaan" kädellä hokien tuiki tuiki meinasin haljeta siitä miten viisas tuo pieni poika onkaan. En edes muistanut että ollaan laulettu tuiki-tuiki-tähtönen joskus muskarissa.

Kaikki miljoona pientä ikimuistoista hetkeä jotka saan lapseni kanssa kokea tekee musta aina vaan onnekkaamman, saan olla kiitollinen siitä että tämä ihana pieni vesseli syntyi terveenä ja että ensi vuonna vietän äitienpäivää kahden pojan äitinä. Ihanaa äitienpäivää!