HUONO ÄITI

Joka päivä mä toivon olevani parempi äiti. Joka päivä mua kalvaa syyllisyys kun korotan ääntäni tuolle kaksi vuotiaalle. Joka päivä poden huonoa omatuntoa koska vauva joutuu odottamaan maitoansa hiukan kauemmin. Joka päivä tekisi mieli itkeä jos jokin asia ei suju. Mutta silti joka päivä lapseni muistuttavat miksi heitä rakastan. Ei tämä äitiys helppoa ole mutta onneksi se on sitäkin palkitsevampaa.

Oliverilla on nykyään aivan todella kova oma tahto. Me kinataan jostain päivittäin. Päivittäin mä oikeesti korotan ääntäni tuolle ihanalle uhmaikäiselle. Ja sen jälkeen kiroan omaa käytöstäni mielessäni muutaman tunnin sen jälkeen, eihän poika tahallaan mun hermojani koettele, eihän? Miten sitten koen olevani huono äiti melkeinpä joka päivä?
Yritän keksiä tekemistä Oliverille, jotain missä ei tarvitsisi koko ajan olla komentamassa, ulkoilu esimerkiksi vie pahimmat energiat pois mutta ei me voida ulkoilla koko päivää. Väsyneenä Oliverista kehkeytyy maailman isoin draamakuningatar. Jos sanon yhdenkin väärän sanan on piru irti. Tiedän että se kuuluu tähän ikään mutta voi että oli kyllä niin paljon helpompaa kun lapsen korvat eivät ollut ainoastaan koristeena. Tiedostan että lapsen kanssa elämä on vaihetta vaiheen perään, harmittaa vaan että en osaa asennoitua tähän tiettyyn vaiheeseen oikeella tavalla vaan annan hermojeni mennä.

Mun on pakko myöntää että mä olen todella väsynyt. En nuku kunnolla yöllä sillä vauva heräilee kun tutti tippuu. Oliver heräilee itkemään sitä että on kylmä tai kuuma. Mä en myöskään saa samantien uudestaan unta vaan valvon miettimässä maailman menoa. Tämä väsymys johtaa siihen että olen kiukkuisempi ja hermoni ovat koetuksella joka päivä entistä enemmän. Tämä on asia mitä mun pitäisi työstää, yrittää olla kärsivällisempi ja ymmärtää pienen poikani harmitusta enemmän. Jos osaisin keskittyä hengittämään syvään ja hallitsemaan kärsivällisyyttäni, olisi pojillamme himpun verran parempi äiti. Äiti joka ei suuttuisi pienelle kaksi vuotiaalle pojalle.

Luojalle kiitos siitä että molemmat pojat hymyilevät päivittäin. Oliver halaa, pussaa sekä kiipeää syliin ja vauva hymyilee mut nähdessään. Tämän avulla mun on pakko uskoa että teen sentään jotain oikein ja ehkä jopa antaa anteeksi välillä itselleni sen että kiukuttaa. Ehkä jo huomenna osaan olla parempi äiti näille maailman ihanimmille pojille.