Mutta puhutaanpa hetki tuosta miehestä joka mua kosi tasan vuosi sitten. Nappasi Oliverin syliin ja polvistui kesken arkisten askareiden ja teki musta samalla maailman onnellisimman naisen.
Mies joka tekee kaikkensa että omalla perheellä olisi kaikki hyvin.
Mies joka tekee virheitä mutta osaa myös pyytää vilpittömästi niitä anteeksi.
Mies joka osaa myös antaa anteeksi.
Mies joka jaksoi katsoa mua läpi kahden raskauden sekä synnytyksen ilman valittamista.
Mies joka katsoo mua sekä lapsiaan niillä ihanilla sinisillä silmillä mistä näkee että ollaan hänelle koko elämä.
Mies joka päivittäin kertoo rakastavansa.
Mies joka ei lähde rinnaltani vaikka riideltäisiin.
Mies joka antaa mulle kaiken mitä haluan ja vähän enemmänkin.
Mies joka saa mut nauramaan vaikka olisin kuinka alakuloinen.
Mies joka töistä tullessa nappaa ensimmäisenä lapset syliinsä.
Mies joka kannustaa mua kaikessa mitä teen.
Mies joka kertoo mulle että olen kaunis vaikka olisinkin juuri synnyttänyt.
Mä otan mielelläni tämän miehen sukunimen itselleni, sekä sanon tälle miehelle vuoden päästä ylpeänä tahdon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti