MÄ OLEN ÄITI.

Mä olen väsynyt. Arki kahden pienen pojan kanssa on välillä todella rankkaa mutta se ei kuitenkaan tarkoita että vaihtaisin tätä mistään hinnasta pois. Katkonaiset yöt, tahtojen taistelua pienen pojan kanssa, itkevä vauva ja kotityöt vievät voimia, välillä enemmän kuin haluaisin. Onneksi olen tottunut tähän väsymykseen joten periaatteessa en sitä rekisteröi ennen kuin joku siitä huomauttaa.

Mä olen huolestunut. Ihan koko ajan. Mä huolehdin lapsistani koko ajan non stoppina, tuplasti silloin kun he eivät ole kanssani. Huolestun välillä turhistakin asioista enkä voi sille mitään. Jos lapseni itkee mun sydän särkyy aina hieman.

Mä poden syyllisyyttä. Mä poden syyllisyyttä siitä että aina jompikumpi pojista joutuu odottamaan jotain asiaa hieman kauemmin. Mä poden syyllisyyttä siitä että mieheni joutuu kestämään kiukutteluani vain koska hän sattuu olemaan paikalla. Mä poden syyllisyyttä siitä että koiramme saa paljon vähemmän huomiota kuin ennen.

Mä pidän itseäni yleisesti ottaen hyvänä äitinä mutta välillä ne riittämättömän äidin tunteet ottavat vallan. Tuntuu että äideiltä välillä vaaditaan ihan liikaa, ainakin jos sosiaaliseen mediaan on luottaminen. Muiden äitiyttä ruoditaan ja arvostellaan ja vertaillaan toisiinsa vaikka kaikki eivät voi, eikä pitäisikään, asettua samaan muottiin. Tämä asettaa paineita ainakin mulle, olenhan aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä. Yhtenä päivänä havahduin siihen että kello oli kaksi enkä ollut syönyt vielä mitään, päivä oli kuitenkin alkanut jo seitsemältä. Olin ollut niin paneutunut siihen että suoriudun pitämään lapseni tyytyväisinä että olin unohtanut itseni. Sitähän se äitiys onkin, asettaa lasten tarpeet omien edelle, pitäisi vain oppia tekemään se laiminlyömättä itseään.

Mä olen aina ensimmäisenä äiti. Mulla on aina päällimmäisenä mielessä poikani. Tällä hetkellä olen niin kiinni pikku lapsieni arjessa etten edes osaa tiedostaa mitään muuta identiteettiä itselleni kuin äitiyteni. Ehkä se jossain vaiheessa kehittyy johonkin suuntaan ja osaan ajatella olevani muutakin mutta tällä hetkellä se on mahdotonta. Pojat ovat osa minua joka näkyy myös esimerkiksi keskusteluissani, enhän mä osaa enää melkeen muusta puhuakaan.

Mä olen stressaantunut, väsynyt, huolestunut, rätti kourassa ja pojat sylissä kulkeva nuori nainen joka kuitenkin nauttii onnellisena jokaisesta päivästä. Mä olen äiti.